Venäjä

Venäjän federaatio (ven. Росси́йская Федера́ция, Rossijskaja Federatsija) eli Venäjä (Россия)^Ohje (ven. Росси́я, Rossija) on kahdelle mantereelle levittäytyvä valtio, joka käsittää suurimman osan pohjoisesta Euraasiasta.

Venäjän federaatio on vuoden 1993 perustuslain mukaan presidenttivaltainen tasavalta, jossa on parlamentaarisia kehityssuuntia, mutta jossa vallitsee yhden hallituspuolueen enemmistä valtiopäivien alahuonessa, mikä on muodostunut useista ryhmistä.

Venäjän federaatio koostuu 83:sta liittovaltiosubjektista. Venäjän rajanaapureita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja Pohjois-Korea. Lisäksi Venäjän läheisyydessä sijaitsevat Yhdysvaltojen Alaska, sekä Japani, joihin on kumpaankin vain vähän merimatkaa.

17 miljoonan neliökilometrin pinta-alallaan Venäjä on alueeltaan selvästi suurin valtio maailmassa, ja se peittää enemmän kuin kahdeksasosan maapallon maa-alueista; 142 miljoonalla asukkaallaan se on maailman yhdeksänneksi väkirikkain maa. Se käsittää suurimman osan Pohjois-Aasiaa ja 40 prosenttia Euroopasta levittäytyen 11 aikavyöhykkeelle ja sisältäen lukuisia eri kasvillisuus- ja maatyyppejä. Venäjällä on maailman suurimmat mineraali- ja energiavarat,^[1] ja sitä pidetään energian supervaltana. Samoin maalla on maailman suurimmat metsävarat ja sen järvissä on noin neljäsosa maailman sulasta makeasta vedestä.^[2]

Itäslaavit alkoivat levittäytyä Venäjän alueelle noin 500- ja 600-lukujen tienoilla. Kiovan Venäjäksi kutsuttu valtio ilmaantui 800-luvulla ja omaksui kristinuskon vuonna 988.^[3] Kiovan Venäjää seurasi Moskovan ruhtinaskunta. 1700-luvulla perustettiin huomattavasti laajempi Venäjän keisarikunta, joka ulottui Puolasta Tyynelle valtamerelle. Venäjästä tuli maailmanlaajuinen valtatekijä keisarikunnan aikoihin, ja se perusti myöhemmin Neuvostoliiton, maailman ensimmäisen ja suurimman perustuslailtaan sosialistisen valtion.^[4] Nykyinen Venäjän federaatio perustettiin Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, ja se peri Neuvostoliiton oikeussubjektin aseman.^[5] Venäjä on Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, kuuluu johtavien teollisuusmaiden G8-ryhmään ja on Itsenäisten valtioiden yhteisön johtojäsen. Se on yksi viidestä virallisesti ydinasevaltioksi tunnustetusta maasta, ja sillä on yhdessä Yhdysvaltain kanssa maailman suurimmat ydinaseiden varastot.

Maantiede

Venäjän federaatio ulottautuu kattamaan suurimman osan Euraasian pohjoisosista. Kokonsa vuoksi Venäjän maantiede sisältää paljon vaihtelua sekä toisaalta laajoja tietyn tyyppisestä maastosta koostuvia alueita. Tietyt ilmasto-, kasvillisuus- ja maaperätyypit levittäytyvät maassa hyvin laajoille alueille.^[6] Pohjoisesta etelään katsottuna Itä-Euroopan tasanko on ensin tundraa, sitten havumetsää (taiga), sen jälkeen seka- ja lehtimetsää, ja lopuksi nurmimaata ja aroa, joka muuttuu Kaspianmeren tuntumassa jo lähes aavikoksi kasvillisuuden vaihtuessa ilmaston mukana. Siperiassa taiga on maan länsiosia hallitsevampi, mutta sielläkin luonto muuttuu vastaavalla tavalla pohjoisesta etelään mentäessä. Venäjällä on 23 UNESCOn maailmanperintöluettelon kohdetta^[7] ja 40 UNESCOn biosfäärialuetta.^[8]

Topografia

Joki Uralilla

Baikaljärven rantaa

Siperia

Kamtšatkan niemimaa

Geodeettista viivaa pitkin Venäjän kaksi kauimpana toisistaan olevaa pistettä ovat noin 8 000 kilometrin matkan päässä toisistaan. Näistä läntisin piste sijaitsee Puolan rajalla olevalla niemellä, joka erottaa Gdanskinlahden Veikselinhaffista; itäisin piste sijaitsee Kuriilien saarilla, muutaman kilometrin päässä Japanin Hokkaidōsta. Samalla leveyspiirillä pysyen Venäjän suurin leveys on 6 600 kilometriä. Tällöin läntisin piste on sama niemi Puolan rajalla ja itäisin Diomeden saarilla Alaskan lähellä. Venäjän federaatio levittäytyy yhdelletoista aikavyöhykkeelle.

Venäjällä on maailman suurimmat metsävarat,^[2] joiden takia se tunnetaan "Euroopan keuhkoina".^[9] Vain Amazonin sademetsät sitovat niitä enemmän hiilidioksidia, joten Venäjän metsistä tulee paljon happea Euroopan lisäksi koko maailmalle. Koska Venäjällä on yhteys kolmelle valtamerelle — Atlantille, Pohjoiselle jäämerelle sekä Tyynelle valtamerelle — Venäjän kalastuslaivat tuovat suuren osan maailman kalasaaliista.^[10] Venäjän alueella on 10 prosenttia maailman viljelykelpoisesta maasta.^[11]

Suurin osa Venäjästä koostuu valtavista tasangoista, jotka ovat yleensä etelämpänä aroja ja pohjoisempana metsäisiä. Pohjoisrannikko on tundraa. Maan etelärajoilla on vuoristoalueita, kuten Kaukasus (johon kuuluu Euroopan korkein paikka, Elbrus, 5 642 m) ja Altai. Samoin itäosissa sijaitsevat Verhojanskinvuoret ja Kamtšatkann tulivuoret. Uralvuoret muodostavat pohjoisesta etelään kulkevan mineraalivaroiltaan rikkaan vuorijonon, joka erottaa Euroopan Aasiasta.

Venäjällä on 37 000 kilometriä rantaviivaa etupäässä Pohjoisen jäämeren ja Tyynen valtameren rannikoilla sekä myös Itämerellä, Mustallamerellä ja Kaspianmerellä.^[12] Muista meristä Barentsinmeri, Vienanmeri, Karanmeri, Laptevinmeri, Itä-Siperian meri, Beringinmeri, Ohotanmeri ja Japaninmeri ovat yhteydessä Venäjään. Suurimpiin saariin ja rannikkoalueisiin kuuluvat esimerkiksi Novaja Zemlja, Frans Joosefin maa, Uuden-Siperian saaret, Wrangelinsaari, Kuriilit sekä Sahalin. Diomeden saarista yksi on Venäjän puolella ja siitä on vain kolme kilometriä saariryhmän Yhdysvaltojen omistamille saarille, ja Kunashirin saari on noin 20 kilometrin päässä Hokkaidōsta.

Venäjällä on tuhansia jokia ja sisäalueiden vesistöjä, joiden ansiosta maalla on yhdet maailman suurimmista pintavesivarannoista. Tärkein makean veden lähde on Baikaljärvi, joka on maailman suurin, puhtain ja tilavin makean veden järvi,^[13] sisältäen viidesosan maailman makeista pintavesistä.^[14] Maan sadastatuhannesta joesta^[15] kuuluisin on Volga, joka on Euroopan pisin joki ja lisäksi keskeinen Venäjän historian kannalta. Muita merkittäviä jokia ovat muun muassa Lena, Ural ja Amur. Suurimpiin järviin kuuluu Baikaljärvi, Laatokka sekä Ääninen. Venäjän alueella on maailman runsaimmat luonnonvarat, joihin kuuluu tärkeimpinä raakaöljyä, maakaasua, hiiltä, puuta ja mineraaleja.^[12]^[16] Monien vesistöjen laatua heikentää se, että teollisuuslaitokset ja kaupungit päästävät jätevesiään vajavaisesti puhdistettuina vesistöihin. Suomessa kuuluisaksi on tullut Pietarin kaupunki, joka päästää edelleen osan jätevesistään käsittelemättöminä Suomenlahteen, vaikka vedenpuhdistamoja onkin rakennettu kansainvälisenä yhteistyönä 1990- ja 2000-lukujen ajan.^[17] Muita ympäristöongelmia ovat muun muassa Kuolan ja Uralin alueen ydinjätteet sekä metallisulattojen päästöt. Paikallisesti ongelmat voivat olla erittäin pahoja, ja monet maailman saastuneimpina pidetyistä paikoista sijaitsevat Venäjällä.^[18] Vaikka ympäristönuojelusäädökset ovat jo 1960-luvulta olleet erittäin tiukkoja, ei niitä noudateta eikä valvota. Ympäristön suojelusta vastaa maan luonnonvaraministeriö, jonka toisena tehtävänä on Venäjän luonnonvarojen mahdollisimman tehokas hyödyntäminen.^[19]

Ilmasto

Venäjän ilmaston muotoutumisen taustalla on useampia tekijöitä. Maan valtava koko sekä monien alueiden etäisyys merestä tarkoittavat, että dominoivana ilmastotyyppinä on mannerilmasto, joka vallitsee sekä Euroopan että Aasian puoleisella Venäjällä lukuun ottamatta tundra-alueita ja maan kaakkoisnurkkaa.^[6] Etelän vuoret estävät lämpimien ilmamassojen tulon Intian valtamereltä ja lännen sekä pohjoisen arot tekevät maan avoimeksi arktisen alueen ja Atlannin vaikutuksille.^[20]

Lähes koko Venäjän alueella on erotettavissa vain kaksi vuoden aikaa: talvi ja kesä. Kevät ja syksy ovat yleensä lyhyitä välikausia hyvin matalan ja hyvin korkean lämpötilan kausien välissä.^[20] Kylmin kuu on tammikuu (meren rannoilla helmikuu), lämpimin on yleensä heinäkuu. Tyypillistä maalle on lämpötilojen suuri vaihteluväli. Talvella lämpötilat viilenevät sekä etelästä pohjoiseen että lännestä itään.^[6] Kesät voivat olla varsin kuumia ja kosteita jopa Siperiassa. Sotšia ympäröivä Mustanmeren rannikkoalue on ilmastoltaan subtrooppinen.^[21] Kuivimpia alueita ovat mannermaan sisimmät alueet.

Historia

Pääartikkeli: Venäjän historia

Varhaiset ajat

Kurgaanihypoteesi: Eteläinen Venäjä Indoeurooppalaisten kansojen kantakotina

Esihistoriallisina aikoina Etelä-Venäjän suurilla aroilla asui hajanaisia vaeltavien paimentolaisten heimoja. Antiikin aikaan Kaspian aroilla asuivat skyytit.^[22] Näiden arolla eläneiden yhteiskuntien jäännöksiä on löydetty 1900-luvun aikana muun muassa Stravropolista,^[22] Tšeljabinskista^[23] Arkaimista, Uralin eteläpuolen aroilta^[24] sekä Altain vuoristosta.^[25] 700-luvun eaa. jälkipuolella antiikin Kreikan kauppiaat välittivät Venäjän alueelle vaikutteita omasta yhteiskunnastaan Donin ja Tamaninniemen kauppapaikkojen kautta.^[26] 200- ja 500-luvuilla EAA Krimin itäosissa sijainnut Bosporoksen valtakunta, hellenistinen Kreikan siirtokuntia seurannut politeia,^[27] jäi sotaisten paimentolaiheimojen, kuten hunnien ja avaarien, toistuvien hyökkäysten alle.^[28] Turkkilainen kansa, kasaarit, hallitsivat Volgan eteläosien jokialueen aroja Kaspianmeren ja Mustanmeren välissä 700-luvulle saakka.^[29]

Euroopan puoleisen Venäjän kulttuurit Varjagien tuloon asti.

Nykyvenäläisten kielelliset esi-isät olivat slaaviheimoja, joiden alkuperäisen kotialueen jotkut tutkijat ovat sijoittaneet Pripetin soiden metsäalueille.^[30] Itäslaavit asettuivat näin vähitellen Venäjän länsiosiin kahtena aaltona, joista toinen liikkui Kiovasta kohti nykyisiä Suzdalin ja Muromin alueita ja toinen Polatskista kohti Novgorodia ja Rostovia.^[31] 600-luvulta alkaen itäslaavit edustivat suurinta osaa läntisen Venäjän asukkaista,^[31] ja niihin yhdistyi hitaasti mutta rauhanomaisesti suomalais-ugrilaisia heimoja, joihin kuuluivat muun muassa merjalaiset,^[32] muromat,^[33] ja metseräläiset.^[34]

Kiovan Venäjä

Pääartikkeli: Kiovan Venäjä

Kiovan Venäjä 1000-luvulla

Länsi-Euroopassa Skandinavian viikingit ja idempänä rusit eli varjagit^[35] liikkuivat mantereensa pohjoisosissa harjoittaen sekä kauppaa että merirosvousta. 800-luvun puolivälissä heidän käyttämänsä vesitiet ulottuivat Itä-Baltiasta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.^[36] Varhaisimman venäläisen historiankirjoituksen mukaan Rurik-niminen varjagi tuli Novgorodin valtiaaksi vuoden 860 tienoilla^[3] ja hänen seuraajansa laajensivat valtaansa Kiovaan,^[37] joka oli aiemmin ollut kasaarien vallassa.^[38] Taru ei kirjaimellisesti voi pitää paikkaansa, sillä Novgorod syntyi vasta 900-luvulla mutta ilmeisesti skandinaaveilla oli merkittävä rooli itäslaavilaisen valtakunnan synnyssä.

900- ja 1000-luvuilla Kiovan Venäjästä tuli suurvalta.^[39] 1000- ja 1100-luvuilla turkkilaisten paimentolaisheimojen, kuten kiptšakien ja petsenegien, jatkuvat hyökkäykset saivat aikaan slaavien massiivisen muuton turvallisimmille pohjoisen metsäalueille, erityisesti Metsäntaka-nimellä tunnetulle seudulle.^[40] Monien muiden Euraasien alueiden tavoin nämä alueet joutuivat mongolien valtaamiksi 1230-luvun loppupuolelta alkaen. Myöhemmin nämä myös tataareina tunnetut valloittajat muodostivat Kultaisena Ordana tunnetun valtion, joka ryösteli Venäjän alueen ruhtinaskuntia ja hallitsi alueen etelä- ja keskiosia yli kolmen vuosisadan ajan. Mongolien valta hidasti alueen taloudellista ja sosiaalista kehitystä.^[41] Novgorodin tasavalta sekä Pihkova säilyttivät kuitenkin osan autonomiastaan mongolien aikana ja osin säästyivät muita alueita vaivanneilta levottomuuksilta. Aleksanteri Nevalaisen johtamat novgorodilaiset olivat karkottaneet saksalaiset ristiretkijoukot, jotka pyrkivät muuttamaan alueen siirtomaakseen. Kiovan Venäjän valtio hajaantui lopulta sitä kollektiivisesti hallinneen ruhtinasperheen sisäisten kamppailujen tuloksena. Mongolit olivat hävittäneet Kiovan pahasti vuonna 1240, sen valta-asema hiipui ja sitä ympäröineet Vladimir-Suzdal koillisessa, Novgorodin tasavalta luoteessa sekä kaakossa sijainnut Galicia-Volynia puolestaan suhteessa vahvistuivat.^[42] Galicia-Volynia sulautui lopulta Puola-Liettuaan, kun taas mongolien vallan alle jäänyt Vladimir-Suzdal ja itsenäinen Novgorodin tasavalta muodostuivat modernin Venäjän perustaksi.^[3]

Moskovan ruhtinaskunta ja Venäjän tsaari

Pääartikkelit: Moskovan ruhtinaskunta ja Tsaari

Venäjän kasvu, 1300—1796

Näkymä keskiaikaisesta Venäjästä

Kiovan Venäjän voimakkain seuraajavaltio oli Moskovan ruhtinaskunta. Se liitti itseensä kilpailevia valtioita, kuten Tverin ja Novgorodin, ja tuli lopulta modernin Venäjän perustaksi. Vuonna 1453 tapahtuneen Konstantinopolin luhistumisen jälkeen Moskova omaksui itselleen Bysantin valtakunnan perinnön. Ollessaan yhä mongoli-tataarien alaisena 1300-luvun alkupuolella, Moskovan ruhtinaskunta alkoi näiden suostumuksella vaatia itselleen lisää vaikutusvaltaa Länsi-Venäjään. Venäjän ortodoksikirkon ja etenkin pyhimys Sergei Radonežilaisen aloittaman hengellisen elämän elvyttämisen tukemana Venäjä kukisti mongoli-tataarit lopulta vuonna 1380 käydyssä Kulikovon taistelussa. Iivana III (tunnettu "Iivana Suurena") lopulta onnistui pääsemään irti valloittajien otteesta ja yhdisti ympäröivät alueet Moskovan alaisuuteen. Hän nimitti itsensä "Koko Venäjänmaan suuriruhtinaaksi".^[43]

Vuonna 1547 Iivana IV, joka tunnetaan Iivana Julmana, kruunattiin virallisesti Venäjän ensimmäiseksi tsaariksi. Pitkän valtakautensa aikana Iivana IV liitti alueeseensa Volgan rannoilla sijainneet tataarien kaanikunnat (Kazanin ja Astrahanin) ja muutti Venäjän monietniseksi maaksi, jossa oli nyt myös merkittävä määrä islaminuskoisia. Iivana IV sääti uuden lakikokoelman, perusti ensimmäisen Venäjän feodaalihallinnon edustuselimen ja myönsi maaseudun alueille paikallisen itsehallinnon.^[44]^[45] Iivana IV:n valtakautta varjosti kuitenkin pitkä ja epäonnekas Liivinmaan sota, jossa Venäjä taisteli Puolaa, Liettuaa ja Ruotsia vastaan päästäkseen Baltian rannikoille ja sen myötä paremmin käsiksi kaupankäyntiin meriteitse.^[46] Sotilastappiot, tautiepidemiat ja huonot sadot^[47] heikensivät valtiota ja Krimin tataarit onnistuivat polttamaan Moskovan vuonna 1571.^[48] Iivana Julman poikien kuolema sekä nälänhätä vuosina 1601–1603^[49] johtivat maan sisällissotaan ja ulkovaltojen sekaantumiseen 1600-luvun alkupuolen "sekasorron aikana".^[50] 1600-luvun puoliväliin mennessä Venäjän siirtokuntia oli perustettu jo itäiseen Siperiaan, Tšuktšien niemimaalle sekä Amurjoen ja Tyynen valtameren rannoille. Vuonna 1648 venäläiset tutkimusmatkailijat näkivät ensimmäistä kertaa Aasian ja Pohjois-Amerikan toisistaan erottavan Beringinsalmen.

Venäjän keisarikunta

Pääartikkeli: Venäjän keisarikunta

Pietari Suuri perusti virallisesti Venäjän Keisarikunnan vuonna 1721

Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n (Pietari Suuri) aikana. Vuosina 1682–1725 hallinnut Pietari löi Ruotsin suuressa Suuressa Pohjan sodassa, ja sai siltä Länsi-Karjalan sekä Inkerin (jonka Venäjä oli menettänyt "sekasorron aikana"),^[51] Viron ja Liivinmaan. Nyt Venäjälle avautui pääsy Itämerelle ja kaupankäyntiin meriteitse.^[52] Pietari perusti Inkeriin uuden pääkaupungin, Pietarin. Hänen muut uudistuksensa toivat Venäjälle runsaasti kulttuurisia vaikutteita Länsi-Euroopasta. Katariina II (Katariina Suuri), joka oli vallassa vuosina 1762–1796, jatkoi pyrkimyksiä nostaa Venäjä yhdeksi Euroopan suurvalloista.^[53] Liittolaisinaan Preussi ja Itävalta, Venäjä kohtasi Napoleonin Ranskan ja jakoi kilpailijansa Puola-Liettuan pienemmiksi alueiksi saaden suuria alueita lännestä. Voitoillaan sodassa Turkkia vastaan Venäjä oli saanut 1800-luvun alkuun tultaessa suuria uusia alueita Eteläkaukasiasta.^[54] Napoleonin valloitusretki Venäjälle epäonnistui osin Venäjän kylmän talven johdosta, ja hän menetti yli 95% käyttämistään joukoista.^[55] Napoleonin sodissa taistelleet upseerit toivat Venäjälle liberalistisia aatteita, ja he yrittivät jopa rajoittaa tsaarin valtaa vuoden 1825 Dekabristikapinassa, jonka jälkeen poliittista liikehdintää pyrittiin tukahduttamaan.^[56]

Maaorjuuden säilyminen ja Nikolai I:n konservatiivinen politiikka haittasi Venäjän kehitystä 1800-luvun puolivälissä. Nikolaita seurannut Aleksanteri II (1855–1881) sen sijaan aloitti merkittäviä uudistuksia alkaen maaorjuuden lakkauttamisesta vuonna 1861. Nämä suuret uudistukset vauhdittivat maan teollistumista. Aleksanteri III:n ja hänen poikansa Nikolai II:n aikakaudella yhteiskunnalliset ja taloudelliset konfliktit kuitenkin pahenivat.^[57] Tehdastyöläisten kurjat olot toivat runsaasti kannatusta vallankumouksellisille sosialistiliikkeille. Vuoden 1905 tammikuussa lakkoilevat työntekijät osoittivat mieltään rauhanomaisesti uudistusten puolesta Pietarissa. Sotilaat ampuivat heitä tappaen ja haavoittaen satoja. Tsaarin epäonnistuminen alun perin suositussa sodassa Japania vastaan sekä verisenä sunnuntaina tunnetut tapahtumat käynnistivät vuoden 1905 vallankumouksen. Armeija kukisti kansannousun varsin nopeasti ja Nikolai II säilytti suurimman osan vallastaan, mutta joutui kuitenkin myöntymään moniin reformeihin, kuten sananvapauteen, kokoontumisvapauteen, poliittisten puolueiden laillistamiseen sekä lakiasäätävän elimen, eli duuman luomiseen. Työläisten olosuhteet eivät kuitenkaan parantuneet.^[58]

Napoleon perääntyy Moskovasta

Venäjän keisarikunta vuonna 1866 ja sen vaikutusalueet

Venäjä lähti ensimmäiseen maailmansotaan Serbia liittolaisenaan ja soti kolmella rintamalla ilman liittolaismaidensa apua. Venäjän johdon pelkona oli Saksan valta-aseman voimistuminen Euroopassa. Vaikka armeija ei ollut vielä lähellä kukistumistaan, olivat ihmiset kyllästyneet sodan nouseviin kustannuksiin ja kuolonuhreihin, korruptioon sekä syytteisiin korkea-arvoisten henkilöiden maanpetoksesta. Näiden asioiden ja muutenkin hallintoa kohtaan tunnetun epäluulon seurauksena olivat vuoden 1917 vallankumoukset.^[59] Työläiset ja talonpojat lähtivät useisiin kansannousuihin ympäri maata tukenaan etupäässä maaseudulta kotoisin olleita sotilaita. Demokraattisesti valitut neuvostot olivat monien kapinoiden alullepanijoita. Helmikuun vallankumouksessa monarkia korvattiin poliittisten puolueiden muodostaman koalition hauraalla väliaikaishallituksella. Tämä oli keisarivallan loppu Venäjällä ja Nikolai II perheineen vangittiin ja myöhemmin teloitettiin sisällissodan aikana. Vaikka väliaikaishallitus sai alun perin neuvostojen tuen taakseen, se epäonnistui monien kiistakysymysten ratkaisemisessa, mikä johti Lokakuun vallankumoukseen, jossa Leninin johtamat "bolshevikit" lakkauttivat väliaikaishallituksen ja perustivat kommunistisen valtion.^[60]

Neuvosto-Venäjä

Pääartikkeli: Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta

Vladimir Lenin

Lokakuun vallankumouksen jälkeen puhkesi sisällissota uuden bolševikkihallinnon, valkoisten, sosialistivallankumouksellisten, menševikkien ja välillä. Bolševikit solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka lopetti sotatoimet keskusvaltoja vastaan ja Venäjä pääsi näin ulos ensimmäisestä maailmansodasta. Venäjä menetti sopimuksessa alueita Ukrainasta ja Puolasta. Saksalaisten miehittämät Baltian maat ja Suomi irtautuivat Venäjästä. Ympärysvallat aloittivat rauhansopimuksen seurauksena intervention Venäjälle bolševikkien vastaisia voimia tukeakseen. Kilpailevat sosialistiryhmät tuhottiin sodan kuluessa ja neuvostojen paikallinen päätäntävalta poistettiin. Sisällissodan päättyessä maan talous ja infrastruktuuri olivat raunioina. Sodan jälkeen alettiin soveltaa markkinataloutta nimellä Uutta talouspolitiikka eli NEP. Sisällissodasta voittajina selvittyään Venäjän neuvostotasavalta sekä kolme muuta neuvostotasavaltaa muodostivat Neuvostoliiton 22. joulukuuta 1922.

Venäjän neuvostotasavalta johti Neuvostoliittoa läpi sen 74-vuotisen historian. Sen väestö oli noin puolet Neuvostoliiton väestöstä. Bolševikit tekivät monia uudistuksia, kuten ilmaisen terveydenhuollon, koulutuksen ja sosiaaliturvan kaikille kansalaisille. Samoin perustettiin oikeudet asumiseen ja työhön. Naisten oikeuksien edistämiseksi luotiin uusia lakeja.^[61] Neuvostoliitossa oli reformien alettua laajimmat oikeudet avioeron suhteen ja se oli ensimmäinen maa, joka laillisti abortin. Neuvosto-Venäjän bolševikkivaltaa on kuitenkin usein moitittu ihmisoikeuksien polkemisesta, toisinajattelun tukehduttamisesta ja väkivaltaisen terrorin käytöstä sisäpolitiikassa.

Vladimir Iljitš Lenin kuoli vuonna 1924. Valtataistelun jälkeen Neuvostoliiton johtoon nousi georgialaissyntyinen Josif Stalin. Hän luopui Leninin aloittamasta maltillisemmasta talouspolitiikasta ja kehitti suunnitelmataloutta lujaotteisesti onnistuen teollistamaan maan verrattain lyhyessä ajassa. Osana talousreformeja oli myös maatalouden kollektivisointi. Neuvostoliiton bruttokansantuote nousi huimasti Stalinin aikana ja tuotannon painopiste siirtyi selkeästi raskaaseen teollisuuteen. Neuvostoliitosta tuli teollinen suurvalta. Stalin myös käynnisti laajamittaiset poliittiset vainot, joiden uhreiksi joutui miljoonia kansalaisia.^[62]

Stalingradin taistelu, 1942.

Pääartikkeli: Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa

Neuvostoliiton ja Japanin välillä käytiin 1937–1939 useita aseellisia taisteluita Japanin miehittämän Mantšurian rajalla. Huhtikuussa 1941 neuvoteltiin puolueettomuussopimus, joka piti aina toisen maailmansodan loppuvaiheisiin saakka

Toisen maailmansodan alkumetreillä Neuvostoliitto teki hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa, jonka seurauksena Neuvostoliitto sai omat etupiirinsä itä-Euroopasta. Näihin alueisiin kuuluivat Baltian maat, Suomi, Bessarabia ja osa Puolaa. Neuvostoliitto erotettiin kansainliitosta sen hyökätessä Suomeen vuonna 1939. Stalinin ei kuitenkaan onnistunut vallata Suomea, vaan Suomen onnistui saada torjuntavoitto talvisodassa 1939–1940.

Kesällä 1941 Natsi-Saksa hyökkäsi liittolaisineen Neuvostoliittoon maailmanhistorian suurimmilla hyökkäysjoukoilla.^[63] Saksan armeija oli aluksi menestyksekäs ja eteni syvälle Venäjällä lähelle Moskovaa vallaten Valko-Venäjän ja Ukrainan ja piirittäen Leningradin. Saksa alkoi kuitenkin talven saapuessa kohdata tappioita Moskovan liepeillä, ja sota sai kääntyi viimein sen tappioksi Stalingradin taistelussa talvena 1942–1943.^[64] Neuvostoliiton kestettyä Saksan ensimmäisen hyökkäyksen Yhdysvallat alkoi tukea sitä runsaalla materiaaliavulla, mutta se joutui taistelemaan yksin Saksaa vastaan Euroopassa aina vuoteen 1944.

Neuvostojoukot marssivat Itä-Eurooppan läpi Berliiniin vuosina 1944–1945 ja valloittivat kaupungin toukokuussa 1945. Neuvostojoukot raiskasivat valloittamillaan alueilla jopa miljoonia naisia. Neuvostoliiton miestappiot sodassa olivat valtavat: 10,6 miljoonaa sotilasta ja 15,9 miljoonaa siviiliä,^[65] eli puolet koko toisen maailmansodan uhreista. Samoin maan talous ja infrastruktuuri tuhoutui taas pahan kerran.^[66] Neuvostoliitosta tuli kuitenkin sodan jälkeen suurvalta. Puna-armeija oli valloittanut Itä-Euroopan (mukaan lukien Itä-Saksa), joista tuli Stalinin vaikutuksesta Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvia kansandemokratioita.

Neuvostoliitosta tuli 1949 maailman toinen ydinasevaltio. Se pyrki liittymään NATOon Euroopan vakauttamiseksi, mutta tämän epäonnistuttua perusti oman Itä-Eurooppaan oman Varsovan liittonsa. Toista maailmansotaa seuranneen kylmänä sotana tunnetun kauden aikana Neuvostoliitto yritti levittää vaikutusvaltaansa maailmalle etenkin Yhdysvaltojen pyrkiessä patoamaan sitä. Tänä aikana Neuvostoliitto nousi maailman toiseksi supervallaksi.^[67]

Juri Gagarin, ensimmäinen ihminen avaruudessa

Nikita Hruštšov nousi Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuolemaa 1953 seuranneen valtakamppailun jälkeen. Hruštšov sanoutui jyrkästi irti stalinismista ja purki Stalinin henkilökultin. Ulkopolitiikassa alettiin puhua "suojasäästä" ja "rauhanomaisesta rinnakkaiselosta." Neuvostoliitto pyrki saamaan entistä enemmän vaikutusvaltaa kolmannen maailman maissa.^[68] Kiinan kanssa ajauduttiin välirikkoon.

Hruštšovin aikana Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisenä maana maata kiertävän satelliitin, joka tunnettiin nimellä Sputnik 1, ja venäläinen kosmonautti Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen kiertäen maapallon Vostok 1 aluksessa.

Jännite Yhdysvaltain kanssa kasvoi uudelleen, kun maat kiistelivät ydinohjusten sijoittamisesta Turkkiin ja Kuubaan. Kuuban ohjuskriisi 1962 oli laukaista ydinsodan. Hruštšovin syrjäyttämistä seurasi jälkeen kollektiivisen johdon aika, kunnes Leonid Brežnevistä tuli 1970-luvun alussa maan johtohahmo. Hänen aikanaan talouskehitys pysähteli ja maa juuttui Afganistanin sotaan. Tyytymättömyys sotaa kohti kasvoi, kunnes neuvostojoukot vetäytyivät vuonna 1989.^[69]

Vuodesta 1985 eteenpäin Mihail Gorbatšov aloitti poliittisen avoimuuden kampanjan glasnostin ja talouden uudelleenrakentamisen perestroikan valtion modernisoimiseksi. Maan kansantalous oli tuolloin Yhdysvaltain jälkeen maailman toiseksi suurin.^[70] Viimeisinä vuosinaan neuvostotalous kärsi tavaroiden puutteesta kaupoissa, suurista budjettivajeista ja rahantarjonnan myötä nousseesta inflaatiosta.^[71]

Avoimuus merkitsi etnisten jännitteiden kiristymistä eri puolilla Neuvostoliittoa. Varsinkin Baltian maat, jotka kokivat tulleensa pakolla liitetyksi Neuvostoliittoon, olivat avoimesti valmiita jättämään liiton, jonka pelastamiseksi tehtiin Uusi liittosopimus. Vuoden 1991 elokuussa seurasi vallankaappausyritys Gorbatšovia vastaan. Sen tarkoituksena oli säilyttää Neuvostoliitto, mutta se johtikin lopulta sen purkautumiseen useiden tasavaltojen julistauduttua itsenäisiksi keskusvallasta. Venäjän neuvostotasavaltaa johtanut Boris Jeltsin julisti kommunistien vallan päättyneeksi. Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1991. Jeltsin oli äänestetty presidentiksi kesäkuussa 1991 Venäjän ensimmäisissä presidentinvaaleissa.^[72]

Venäjän federaation aika

Neuvostoliiton hajoamisen aikana ja sen jälkeen tehtiin pitkälle meneviä talousreformeja, kuten laajoja yksityistämisohjelmia sekä markkinoiden ja kaupan vapauttamista. Tänä aikana Venäjän talous ajautui suureen kriisin. Tätä aikakautta kuvastivat tuotannon raju supistuminen (teollisuustuotanto puolittui) sekä bruttokansantuotteen pieneneminen noin 50 prosentilla vuosien 1990 ja 1995 välillä.^[73]^[74] Lokakuussa 1991 Jeltsin ilmoitti, että Venäjä ottaa käyttöönsä rajun shokkiterapiaksi kutsutun talousuudistusohjelman, jota Yhdysvallat ja Kansainvälinen valuuttarahasto suosittelivat.^[75]^[76] Hintojen säätely lakkautettiin ja yksityistäminen aloitettiin. Miljoonat ihmiset putosivat köyhyyteen. Maailmanpankin mukaan Neuvostoliiton ajan lopussa 1,5 prosenttia ihmisistä eli köyhyydessä kun taas vuoden 1993 puolivälissä peräti 39–49 prosenttia väestöstä oli köyhiä.^[77] Palkkojen maksujen viivästymisestä tuli pysyvä ongelma, kun miljoonien ihmisten palkat maksettiin kuukausia tai jopa vuosia myöhässä. Venäjä sai vastuulleen Neuvostoliiton ulkoisen velan maksamisen, vaikka sen väestö oli vain puolet Neuvostoliiton väestöstä.^[78] Yksityistäminen siirsi yritysten johtamisen pois valtion toimielimiltä yksityishenkilöiden ryhmille, joilla oli yhteyksiä sekä hallitukseen että Venäjän mafiaan. Väkivaltaiset rikollisryhmät saivat usein haltuunsa valtionyritykset käyttäen salamurhia ja kiristystä. Hallituksen virkamiesten korruptiosta tuli osa päivittäistä elämää. Monet vastarikastuneet gangsterit ja liikemiehet siirsivät miljardiomaisuuksiaan rahassa ja muussa muodossa ulos maasta, joka tarkoitti valtavaa pääomapakoa.^[79] Äkillinen ja pitkä lama lamautti laajemmin koko yhteiskuntaa. Sosiaalipalvelut romahtivat, syntyvyysaste putosi ja kuolleisuusaste ampaisi rajuun nousuun. 1990-luvun alku ja keskivaiheet olivat laittomuuksien aikaa. Rikollisjengit ja järjestäytynyt rikollisuus sekä murhat ja muut väkivaltarikokset riistäytyivät hallinnasta.^[80]

Moskovaa rakennetaan. Kaupunki on maailman kallein paikka elää.^[81]

Vuonna 1993 maa ajautui perustuslailliseen kriisiin, joka oli Moskovan rajuin sisäinen taistelu Lokakuun vallankumouksen jälkeen.^[82] Presidentti Jeltsin hajotti parlamentin laittomasti^[83] sen vastustaessa hänen aikeitaan keskittää valtaa ja kiihdyttää epäsuosittuja uusliberalistisia uudistuksia; vastauksena lainsäädäntövallan edustajat sulkivat itsensä valkoisen talon sisään, erottivat Jeltsinin ja valitsivat uuden presidentin. Seurasi suuria protesteja Jeltsiniä vastaan ja satoja kuoli väkivaltaisuuksissa. Asevoimat tukenaan Jeltsin lähetti armeijan ottamaan haltuunsa valkoinen talo ja häätämään sen puolustajat. Armeija hoiti tehtävän panssarivaunujen ja tykistön avulla ja ajoi kansanedustajat ulos. Kriisin jälkeen maalle säädettiin uusi presidenttivaltainen perustuslaki, joka loi nykyisen kaksikamarisen parlamentin.

1990-lukua leimasivat aseistetut etniset konfliktit Pohjois-Kaukasuksella. Konflikteissa oli kyse islamistien kapinasta federaation valtaa vastaan (etenkin Tšetšeniassa) tai paikallisten ryhmien välisistä etnisistä tai klaanien kahinoista (kuten Pohjois-Ossetia-Alaniassa osseettien ja inguušien välillä tai eri klaanien välillä Tšetšeniassa). 1990-luvun alussa tšetšeeniseparatistit julistivat maan itsenäiseksi, jonka jälkeen alueella on käyty katkottaista sissisotaa (Ensimmäinen Tšetšenian sota, Toinen Tšetšenian sota) tšetšeenien kapinallisryhmien sekä Venäjän armeijan välillä.^[84] Separatistien terroristihyökkäykset siviileitä vastaan, kuten Venäjän kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus ja Beslanin koulukaappaus tappoivat satoja ihmisiä ja aiheuttivat huomiota maailmalla. Tšetšenian sodissa kuoli joidenkin arvioiden mukaan pari sataatuhatta ihmistä ja niihin liittyi paljon siviileitä vastaan kohdistettuja julmuuksia ja muita sotarikoksia.

Presidentin ympärille syntyi "perheeksi" kutsuttu sisäpiiri. Käyttöön otettiin uudissana "oligarkki", joka tarkoittaa poliittista valtaa käyttäneitä suurliikemiehiä, jotka näin pyrkivät edelleen edistämään rikastumistaan. Suuret budjettivajeet sekä Aasian talouskriisi saivat aikaan vuonna 1998 Venäjän talouskriisin,^[85] joka supisti maan BKT:ta entisestään.^[74]

Vuosituhannen viimeisenä päivänä (1999) presidentti Jeltsin erosi presidentin tehtävistään ja jätti paikan äskettäin nimitetylle pääministerille, Vladimir Putinille, joka voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin lisäsi suosiotaan toisen Tšetšenian sodan voitolla, vaikka ajoittainen väkivalta jatkuu alueella edelleen. Korkeat öljyn hinnat ja heikko valuutta yhdistettynä kasvavaan kotimaiseen kysyntään, kulutukseen ja investointeihin asettivat Venäjän talouden tähän päivään jatkuneelle kasvu-uralle, nostaen ihmisten materiaalista elintasoa ja lisäten Venäjän painoarvoa kansainvälisessä politiikassa.^[12] Putinin kaudella merkittävimpiä luonnonvaroja, kuten öljyn ja maakaasuntuotanto palautettiin valtion hallintaan ja muutama vaikutusvaltaisimmista oligarkeista menetti omaisuutensa. Putin keskitti myös valtaa takaisin Moskovaan mm. poistamalla alueiden kuvernöörien suorat vaalit.

Putin on saanut länsimaista paljon kritiikkiä uudistustensa epädemokraattisiksi katsotuista piirteistä.^[86] Putinin Venäjää on arvosteltu erityisesti median vapauden polkemisesta. Esimerkiksi Freedom House järjestön mukaan hallitus on rajoittanut uutisointia säätämillään laeilla ja toimittajat ovat joutuneet väkivallan ja uhkailun kohteeksi.^[87] Toimittajat ilman rajoja järjestön 169 maata kattavassa lehdistönvapausindeksissä Venäjä on sijalla 144.^[88] Putinin kaudella kasvanut vakaus, järjestyksen paluu ja talouden edistys tekivät hänestä kuitenkin kotimaassaan suositun^[89] sekä toivat tunnustusta myös ulkomailta.^[90]

Politiikka

Putinin tauluja toimistoon.

Venäjän perustuslaillisen kriisin jälkeen 12. toukokuuta 1993 kansanäänestyksessä hyväksytyn nykyisen perustuslain mukaan Venäjä on federaatio eli liittovaltio ja semipresidentiaalinen järjestelmä, jossa presidentti on valtionpäämies.^[91] ja pääministeri on hallituksen johtaja. Liittovaltio on rakennettu edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaan. Hallintoa säädellään vallan kolmijako -opin mukaan perustuslain määrittelemällä tavalla. Perustuslaki toimii maan ylimpänä laillisena dokumenttina sekä yhteiskuntasopimuksena maan kansalaisille.

Liittovaltion valtiovalta jaetaan kolmeen haaraan:

Lainsäädäntövalta: kaksikamariseen liittokokoukseen (parlamenttiin), joka koostuu 450-jäsenisestä valtionduumasta (alempi kamari) sekä liittoneuvostosta (ylempi kamari), säätää liittovaltion lain, julistaa sodan, hyväksyy valtiosopimukset, omaa budjettivallan, sekä omaa vallan asettaa hallituksen jäseniä virkasyytteeseen ja erottaa heidät virastaan. Duuman edustajat valitaan maanlaajuisilta listoilta suhteellisella vaalilla. Parlamenttiedustajien kaudet ovat neljän vuoden mittaisia. Liittoneuvoston 176 jäsentä käsittävät kaksi jäsentä kultakin Venäjän 89:ltä alueelta.
Toimeenpanovalta: Presidentti on puolustusvoimain ylipäällikkö, voi veto-oikeudellaan kumota lakialoitteita, sekä nimittää ministeriön ja muut virkamiehet, jotka hallinnoivat ja saattavat voimaan liittovaltion lakeja ja politiikkaa.
Tuomiovalta: Perustuslaillinen tuomioistuin, korkein oikeus, ja ylin välimiesoikeus sekä alemmat liittovaltion tuomioistuimet, joiden tuomarit ovat presidentin suosituksesta liittoneuvoston nimittämiä, tulkitsevat lakeja ja voivat kumota lakeja, joita ne pitävät perustuslain vastaisina.

Perustuslaillinen oikeus perustuu perustuslain mukaan kaikkien kansalaisten tasavertaisuuteen,^[92] tuomarit ovat itsenäisiä ja vain lain itsensä alaisia,^[93] oikeudenkäynnit ovat avoimia ja syytetylle taataan puolustus.^[94] Vuodesta 1996 lähtien Venäjä on jättänyt kuolemanrangaistuksen pois käytöstä, joskaan sitä ei ole lailla kumottu.

Kansa äänestää presidentin neljän vuoden kaudeksi^[95] (sama presidentti ei saa olla virassa kolmea peräkkäistä kautta);^[96] Hallituksen ministeriöt koostuvat pääministeristä ja hänen avustajistaan, ministereistä ja muista valituista henkilöistä. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin. Myös valtionduuman on hyväksyttävä pääministerin nimitys.

Vuoden 1999 duuman vaaleissa suurin puolue oli Venäjän federaation kommunistinen puolue. Vuoden 2003 duuman vaaleissa ja 2007 vaaleissa suurin puolue oli Yhtenäinen Venäjä. Näiden lisäksi duumassa ovat edustettuina Venäjän liberaalidemokraattinen puolue ja Oikeudenmukainen Venäjä. Vaalijärjestelmää uudistettiin ennen 2007 vaaleja poistamalla listojen ulkopuoliset yhden edustajan enemmistövaalipiirit ja mahdollisuus äänestää kaikkia ehdokkaita vastaan.

Poliittinen vapaus ja korruptio

Katso myös: Ihmisoikeudet Venäjällä

Läntisten arvioiden mukaan Venäjän ihmisoikeustilanne on heikentynyt 2000-luvun aikana, ja valtion johdon asenne kansalaistoimintaa kohtaan on muuttunut epäluuloiseksi. Viranomaisten näkemyksen mukaan kansalaistoiminnan tehtävänä on tukea hallituksen politiikkaa. Riippumattomien järjestöjen toimintaa haittaa tiukka valvonta, joka jättää tilaa viranomaisten mielivallalle. Järjestöt jakautuvatkin viranomaisten silmissä "rakentaviin" ja oppositiohenkisiin järjestöihin. Yhteistä kaikille itsenäisesti muodostuneille järjestöille on voimakas paikallisuuden korostaminen, jota on pidetty vastareaktiona aiemmalle neuvostoliittolaiselle keskittämiselle.^[97] Yhdysvaltain hallituksen rahoittaman Freedom Housen mukaan Venäjä on "ei vapaa" maa.^[98] Maailmanpankin arvion mukaan Venäjä kuuluu maailman heikoimpiin maihin lain noudattamisen ja poliittisen osallistumisen suhteen.^lähde? Transparency Internationalin korruptioindeksillä Venäjä sijoittuu 143. sijalle, Indonesian ja Nigerian tasolla. Maailman rauhanindeksillä Venäjä sijoittuu 131. sijalle.^[99] Lehdistönvapaudella mitaten Venäjä sijoittuu 144. sijalle.^lähde?

Aluejako

Pääartikkeli: Venäjän aluejako

Liittovaltiosubjektit

Venäjän federaatio koostuu 83:sta liittovaltiosubjektista.^[100] Subjekteilla on tasavertainen edustus —kaksi edustajaa kustakin— Venäjän Liittovaltioneuvostossa.^[101] Subjektit kuitenkin eroavat toisistaan siinä suhteessa, kuinka paljon autonomiaa niillä on.

Liittovaltiosubjektit käsittävät:

46 oblastia (provinssi): yleisin liittovaltiosubjektin tyyppi. Oblastissa on liittovaltiotasolla nimitetty kuvernööri ja paikallisesti valitut lainsäätäjät.
21 tasavaltaa: nimellisesti autonomisilla tasavalloilla on oma perustuslakinsa, presidenttinsä ja parlamenttinsa. Tasavalloilla on oikeus käyttää omaa virallista kieltään Venäjän kielen rinnalla, mutta kansainvälisissä asioissa niitä edustaa federaatio. Tasavallat on tarkoitettu etnisten vähemmistöjen kodiksi.
Yhdeksän aluepiiriä (край, krai): nämä ovat hyvin samantyyppisiä kuin oblastit. Alueet on rajattu historian perusteella. Alun perin ne olivat rajamaita ja myöhemmin myös hallinnollisia lohkoja, jotka sisälsivät autonomisia piirejä tai oblasteja.
Neljä autonomista piiriä (автономный округ, avtonomnyi okrug): alun perin oblastien ja aluepiirien sisäisiä kokonaisuuksia, jotka luotiin etnisiä vähemmistöjä varten. Näistä tehtiin liittovaltiosubjekteja 1990-luvulla. Ne ovat Tšukotkaa lukuun ottamatta hallinnollisesti oblastiensa tai aluepiiriensä alaisia.
Yhden autonomisen oblastin, joka on Juutalaisten autonominen alue (nykyään ei juutalaisten asuttama): autonomiset oblastit olivat alun perin aluepiirien alaisia hallinnollisia yksiköitä. Vuonna 1990 niistä tuli tasavaltoja yhtä lukuun ottamatta.
Kaksi liittokaupunkia (Moskova ja Pietari): maan kaksi suurinta kaupunkia toimivat erillisinä alueinaan (Leningradin alue ja Moskovan alue).

Liittovaltion piirit ja taloudelliset alueet

Liittovaltiosubjektit on jaettu seitsemään liittovaltiopiiriin, joista jokaista hallitsee Venäjän presidentin nimittämä lähetti.^[102] Toisin kuin liittovaltiosubjektit, liittovaltiopiirit eivät ole hallinnoltaan kansallista tasoa alempana olevia vaan ne kuuluvat suoraan federaation hallinnon alaisuuteen. Liittovaltiopiirien lähetit ovat yhteyshenkilöitä liittovaltiosubjektien ja itse federaation välillä. He ovat vastuussa siitä, että liittovaltiosubjektit toimivat federaation lakien mukaisesti.

Kartta Venäjän federaation liittovaltiosubjekteista

Ulkosuhteet ja asevoimat

Kansainvälinen laki tunnustaa Venäjän federaation perineen Neuvostoliiton oikeussubjektin aseman.^[5] Venäjä jatkaa NL:n kansainvälisten sitoumusten täyttämistä ja sai myös NL:n pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa, jäsenyydet muissa kansainvälisissä järjestöissä, NL:n oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisissä sopimuksissa sekä sen omistukset ja velat. Venäjällä on diplomaattisuhteet 178 maahan ja sillä on maailmalla 140 suurlähetystöä.^[103] Lähetystöjensä kautta Venäjä lähettää tiedustelu-upseereita peitetehtäviin: esimerkiksi Britanniaan noin 30^[104] – MI5:n johtajan mukaan saman verran kuin kylmän sodan vuosina.^[105]

Venäjän ulkopolitiikasta päättää presidentti ja sitä toteuttaa maan ulkoministeriö.^[106]

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana Venäjällä on keskeinen rooli kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa. Se on osallistunut kansainvälisten konfliktien selvittelyyn osallistumalla esimerkiksi Lähi-idän kvartettiin, kuuden osapuolen neuvotteluihin Pohjois-Korean kanssa, Kosovon sodan selvittelyyn ja ydinaseiden leviämistä koskevaan politiikkaan. Venäjä on teollisuusmaiden G8-ryhmän, Euroopan neuvoston, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ja APECin jäsen. Venäjällä on johtava asema alueellisissa järjestöissä, kuten Itsenäisten valtioiden yhteisössä, Euraasian talousyhteisössä, Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä, sekä Shanghain yhteistyöjärjestössä. Presidentti Vladimir Putin on suosinut eri tavoin strategista kumppanuutta ja läheistä integraatiota, mikä näkyy esimerkiksi EU:n ja Venäjän "yhteisten tilojen" yhteistyöhankkeessa.^[107] Venäjä on kehittänyt neuvostoliittoaikaista ystävällisemmät, joskin edelleen varsin epävakaat suhteet NATOon. Venäjän